Paula istui rannalla Sanni vierellään. Ihmeellistä kyllä, normaalisti varsin puhelias Sanni oli mennyt hiljaiseksi kuin käkikello (eli siis pälättää noin minuutin puolen tunnin välein), ja Paula sai aikaa ajatella.

- Mitä? Mikä on huonosti? Paula, puhu minulle, Titta pälätti.

" Ajatus tunkeutui syvälle alitajuntaani. Isoäitini on kuollut. "

Hyvä neiti Linström.

Isoäitinne on löydetty kuolleena 21.6. ja hänen ruumiinsa pitäisi tulla tunnistamaan mahdollista pikasiunausta varten.

Surussanne auttaa:

Hautaustoimisto SL

Terveisin: Tia Lönstrim

Paula istahti tuolille jonka Titta oli paikalle raahannut. Jalat vapisivat. Päässä pyöri vain yksi ajatus. Pois, pois, pois. Nyt heti, jankutti itsepäinen ääni pään sisällä.

" Mitä minulle tapahtuu? Minulla ei ole sukulaisia. Ei ketään. Minne joudun?"

Samassa hetkessä puhelin alkoi soida. Titta juoksi vastaamaan ja huusi:

-Paula! Sinulle soitetaan jostain hullujen talosta.

Kauhuissaan Paula asteli sisälle ja kuunteli vierasta miesääntä:

- Hyvää päivää. Minulle kerrottiin, että ainut elossa oleva sukulaisesi Marianne Linström on kuollut. Isoäitisihän se oli -aivan, miten minä olinkaan niin hajamielinen.

" Vihasin häntä sydämeni pohjasta heti alkuunsa. Se "rauhallinen" ääni joka oli tarkoitettu rauhoittavaksi, toi mieleeni orpokodin miehen, jolla oli tapana pakottaa meitä lapsia vaikka mihin. "

- Niin haluaisin vain kertoa sinulle, että täällä Kirkonkylän orpokodissa, Hullujen Talossa, olisi sinulle yksi vapaa paikka. Oletamme että saavut tänne maanantaina. Entinen kotisi menee silloin myyntiin. Tervetuloa, mies sanoi ja sulki puhelimen. Mitään mukaanotettavista tavaroista tai muusta vastaavasta ei sanottu.

Seuraavana aamuna oli raikas ja aurinkoinen sää. Paula istui rautatieaseman penkillä Titta vieressään. Kun juna saapui, tytöt syleilivät toisiaan pikaisesti ja Titta lupasi pitää yhteyttä. Kun korkojen kopina vaimeni, samoin junan melu, lähti Paula kävelemään kohti kotia. " Tai eihän se enää kauaa olisi kotini " Kotikujalle käännyttäessä Paula näki vilauksen salapaikastaan. Kun hän astui pihatielle ja katsoi vihreää taloa, jossa oli ne samat rapistuneet maalit ja tikapuut, samat valkoiset ikkunalaudat joilla ei saanut istua. Tummanruskea puuovi aukesi narahtaen kun Paula työnti avaimen lukkoon ja käänti. Ummehtunut (mutta rakas) haju tuli Paulaa vastaan kun hän laski lippalakkinsa vanhaan maalaistyyliseen naulakkoon ja astui eteisestä olohuoneeseen. Tummasti sisustettu olohuone ja sen vanha televisio kutsuivat katsomaan ja koskettamaan, mutta Paula astui yläkertaan vieviin portaisiin hissukseen. Vanha lauta narisi, ja Paula oli äkkiä ylhäällä. Oman huoneensa ovea vilkaistessaan hän tunsi haikeutta. Huomenna hän olisi jossain muualla.

Kello oli 6.30 ja Paula seisoi ovella. Hän repi kaikkein rakkainta julistettaan seinältä ja laittoi sen laukkuunsa. Repussa oli myös nalle ja kaikki omaisuus mitä hän halusi täältä ottaa mukaan. Muovikassissa hänen vierellään oli ruusu. Äidin palkintoruusu. Paulalla oli harmaanruskeat farkut ja sininen t-paita. Hiukset ponnarille, ja hän oli valmis. Hän heitti tavarat ikkunasta alas (ruusua lukuunottamatta) ja kiipesi viimeisen kerran alas niitä tukevia tikkaita. " Tikkaat narisivat, ja hetken pelkäsin putoavani alas. Turhaan. Olin tehnyt sen ennenkin. "

Bussissa Paula ilmoitti pysähtymispaikkansa, ja istahti tuoliin. Hänen viereensä tuli hyvinkin pian vierustoveri. Se oli hänen ystävänsä ystävä Lauri. Lauri katsoi kiinteästi Paulan sinisiin silmiin, ja hämmentyneenä tyttö käänsi katseensa pois. Vaaleat otsahiukset valahtivat silmille, ja yhtäkkiä hänen oli kuuma.

- Moi, Lauri sanoi.

- Moi...

- Voitaisko tavata?

Paula nyökkäsi ja antoi Laurille numeronsa. Äkkiä kuului kuulutus.

- Tervetuloa Hullujen Taloon.

Paula astui ulos ovesta, mukanaan reppu ja palkintoruusu. Hän katsoi tummanruskeaa koulurakennusta, josta oli tehty orpokoti. " Olin hieman kauhuissani. En tiennyt mitä olisi tulossa. Pelkäsin, palelin ja halusin kotiin. I miss you mama! "

- Hei. Olen Tittamari. Tervetuloa, kaunis punertavanvaaleahiuksinen nainen sanoi.

Osa 01. Yksin maailmassa.

Kirjoittajan kommentti: Jaa. Kommenttia, hyvä vai huono?

-----------------------------------

- Ketä sä voisit rakastaa?

"Tähän leikkiin ei koskaan kyllästyisi. Titta jatkoi ja jatkoi, katsoi miten esittelin hänelle luokkakuvaani, kysyi ketä voisin rakastaa. Vastasin aina samalla tavalla: en ketään. Luokallani ei ollut ketään mielenkiintoisia ihmisiä, kaikki vain sellaisia jotka eivät todellisesta elämästä ja tuskasta ymmärtäneet hölkäsen pöläystä, vaan valittelivat pitkää kotimatkaa tai levinnyttä meikkiä. Minulle niillä asioilla ei ollut todellista merkitystä. "

Paula sulki vuosikirjan ja tietokoneen ja sanoi hiljaisella äänellä:

- Mennäänkö nukkumaan?

Kello oli puoli 3 yöllä. Paulan huoneen lattialla oli patja, ja siinä ne samat auringonkukkalakanat mitkä Titalla oli aina täällä vieraillessaan. Paula asteli yläkertaan sydän kauhusta pamppaillen. Hän kuuli sen hakkauksen, ja oli varma että Tittakin kuuli. He kaivautuivat sänkyihinsä, ja Titta nukahti heti. Paula sen sijaan valvoi pitkään, rutisti nalleaan ja pelkäsi. Se hänen oli tehtävä.

" Rutistin nalleani ja itkin. Elin tilannetta aina uudestaan, kauhuissani ja peloissani. 10 vuotta vanha tyttö istui vessassa ja kuunteli kuinka oven lukkoa rämpättiin, yritettiin avata. Todistajat täytyi hiljentää, mummoni selitti. Kännykkä alkoi soida vieressä. Joku hullu, ajattelin ja käänsin sen pois päältä. Itkin hysteerisesti. Olin täysin kauhuissani, en uskonut että selviäisin. Mutta turhaan. Olin selvinnyt ennenkin. "'

Aamulla Paula hiipi alakertaan. Kello oli vasta puoli kuusi. Mutta Paula keitti kahvia ja paahtoi leipää. Sitten hän astui ovesta ulos kuistille syömään. Aurinko oli nousemassa, ja postimies toi postia. Muutama kirje mummille, Paula ajatteli ja kävi hakemassa lehden. Hänen olkapäänsä rusahtivat kun Titta loikkasi hänen selkäänsä.

- Huomenta; hän heläytti aina niin kirkkaalla äänellään.

Tällä hetkellä Paulaa ei naurattanut. Kirje kädessä hän alkoi vapista, sitten itkeä. Äkkiä hän murtui täysin ja purskahti raikuvaan itkuun, niin sydäntäsärkevään. Kirjeessä oli jotain kerrassaan karmaisevaa.

Moi! Tässä siis eka osa, oikeinpaljon lukijoita toivoisin! :) Kommentit tervetulleita! 

Joo ja kursivoitu sitten henkilön ajatus. :)

------------------------------

" Muistan sen päivän kuin eilisen. Äitini makasi lattialla kuolleena, isä jossain muualla. Olin kauhuissani vessassa ja kuuntelin vieraan ihmisen ääniä. Askeleet tömisivät, kädet rämpyttivät oven lukkoa, mutta eivät saaneet avattua. Kirosanat kuuluivat listan alta, kunnes ne kaikkosivat. Kuulin sisareni kirkaisun ja veljeni itkun. Sitten ei mitään. Pelkkää hiljaisuutta. Oma hengitykseni kuului raskaana. Astuin varovasti ulos vessasta. Näin asioita mitä en olisi halunnut nähdä. Olin kuitenkin vasta 10. Huomasin että ovi oli auki. Suljin sen paniikissa. Aloin itkeä hysteerisesti! Katsoin kelloa. Puoli viisi. Miksi juuri meille piti käydä näin? Itku jatkui, kunnes kuulin koputuksen. Katsoin ovisilmään ja tuttu sininen virkapuku näkyi edessäni. Näin oli käynyt ennenkin. "

Paula Lindström, pian 16 vuotias, itseasiassa huomenna, istui ikkunalaudalla ja ajatteli. Tapahtuneesta oli jo vuosia, mutta vieläkään sen muisto ei ollut kadonnut hänen mielestään. Äkkiä ovelle koputettiin ja Paula hyppäsi alas. Ikkunalaudalla ei saanut istua. Isoäiti astui sisään.

- Hei mummi.

- No hei kulta. Onko kaikki hyvin?

Paula nyökkäsi ja mummo vastasi:

- No hyvä. Menen kaupunkiin, ja tulen huomenna takaisin niinkuin oli sovittu. Eikä sitten mitään tyhmyyksiä!

Paula pudisti hymyillen päätään, mutta tunsi tuskan ja pelon puristavan sydäntään. Vain pikainen hali, sitten mummon piti jo lähteä. Titta tulisi tunnin päästä kylään.

" Katselin kauhuissani marjapuuronpunaista huonettani. Kun julisteilla koristeltu ovi sulkeutui ja mummi oli poissa, vain vienot askeleet kuuluivat, oven kolahdus, ja olin yksin. Rintaa puristi kauhu, sama kauhu kuin tuona iltana. 10-vuotias ja pelokas tyttö sisälläni nosti päätään. Avasin ikkunan ja katsoin kesäpäivää. Hyppäsin sen alapuolella oleville tikapuille ja laskeuduin hitaasti alas. Vanha vihreä maali rapisi allani, ja hetken pelkäsin tikkaiden pettävän. Turhaan. Olinhan mennyt siitä samasta reitistä jo kymmeniä kertoja aikaisemminkin."

Paula astui puutarhaan jota hän oli yhdessä mummonsa kanssa kasvattanut. Omenapuiden ja kirsikankukkien vieno tuoksu kulkeutui sieraimiin, kun Paula käveli kohti kaunista palkintoruusua. Se oli hänen äitinsä kasvattama. Kyyneleet silmissä Paula kasteli ruusun ja asteli sitten puutarhan salaiseen porttiin.

" Olin kulkenut tästä jo useita kertoja ennenkin. Kahden omenapuuntakana oli ruusuköynnös. Totta kai mummi tiesi. Mutta hän esitti ettei tietänyt. Astuin aurinkoiseen pihanpalaseen, jossa pieni vihreä mökki odotti minua. Mökin kuistilla oli kaksi kannettavaa pihatuolia ja suihkulähde solisi niiden vieressä. Kaunis valkoinen kirsikkapuusta tehty hylly ja puutarhakalusteet olivat ihan uudet. Hylly oli täynnä kirjoja ja sarjakuvia. Nappasin jonkun, mikä vain sattui käteen. Istahdin tuolille ja katselin aurinkoa. Kuuntelin lintujen laulua ja veden solinaa. Kohta kyllästyin, ja menin hakemaan mansikoita ja limsaa keittiöstä, talon sisältä. Kuulin korkojen kopinaa ja sifongin kahinaa. Titta oli täällä. "

- Paula Linström! Missä olet?

Paula avasi oven ja moikkasi Tittaa. Helsinkiläinen Titta oli suoraan kuin Voguesta korkokengissään ja ohuenohuessa paidassaan. Ison matkalaukun kanssa hän loikkasi sisälle ja halasi Paulaa. Totta kai Titta tiesi.

Paula heitti kassiin turkoosit bikinit ja rantapyyhkeen sekä vesipullon. Ehkä HÄN olisi rannalla. Titta katseli tietäväisenä ja nakkasi pyyhkeen olkapäilleen. Vain hänellä riittää pokkaa mennä suoraan bikineissä, ilman muita vaatteita, rannalle. Virnuilu saisi riittää. Paula nakkasi kassin olalleen ja hyppäsi pyörän selkään. Titta istui tarakalle ja niin matka alkoi.

Rannalla ei ollut juuri ketään. Tai ainahan siellä oli porukkaa, mutta tyttöjen salaisessa paikassa ei koskaan ollut ketään. Titta istahti jäätelöbaarin viereen ja katseli vastapäisen rannan väentungokseen. Paula antoi veden helliä itseään ja nautti auringonpaisteesta. Sorsaperhe ui ujosti Paulan vierelle, mutta hän ei välittänyt. Titan energinen olemus tunkeutui hänen aivoihinsa, mutta hän halusi torjua sen. Hän ei asunut Helsingissä. Ei enää. Eikä hän menisi sinne enää koskaan.

" Se pieni kauhu ei lähtenyt minnekään. Se oli seurannut minua koko elämäni ajan. Oli aivan sama missä olin, se oli aina mukana ja nakerti sydäntäni aina vain isompana ja vahvempana. Jonain päivänä se päihittäisi minut kokonaan.

Annoin aaltojen viedä. Pian huomasin rentoutuvani. Äkkiä olikin jo ilta. Aurinko laski ja Titta seisoi vierelläni nauraen. Ihan niin kuin silloin kerran. Sinä iltana."