- Olen täällä, koska isoisäni murhasi vanhempani, Sanni sanoi.

- Pelottavaa!

- Aivan, osaan lukea ajatuksia. Tai en osaa, mutta näen jokaisen sanan kehonkielestäsi. Siispä minulle ei kannata valehdella. Aivan, en uhkaile, ilmoitimpahan vain.

- Ääk!... :O)

Paula nappasi vaatteensa ja heitti ne laukkuun, jossa tällä hetkellä oli vain vesipullo. Sitten hän loikkasi lainapyörän selkään ja huikkasi Sannille:

- Menen nyt. Minulla on joku tapaaminen sossun kanssa, joka maksaa minulle huoltajuusrahaa.

- Heippa. Vaadi itsellesi kunnon ansiot, Sanni sanoi ja iski silmää.

- Olet nimittäin tarpeeksi vanha elämään myös yksin, hän totesi ja jäi aurinkoon makaamaan.

 

Puskissa siritti heinäsirkka, ehkä muutama muukin ötökkä, ja ilmassa tuoksui vienosti kesä ja kukat, kun Paula parkkeerasi pyöränsä sosiaalitoimiston eteen. Siinä ei ollut lukkoa, joten hän laittoi sen hieman syrjään, pois katseista. Aurinko paistoi kuumasti Paulan selkään, ja hiki virtasi vuolaasti. Sosiaalitoimisto ei suinkaan ollut tämä rakennus, vaan tuolla kauempana, niin hänelle sanottiin. Äkkiä Paulan silmissä alkoi pyöriä, ja koko maailma sumeni. Viimeinen asia mitä hän tajusi, oli jonkun kädet hänen vyötäisillään, ja sitten pimeni.

 

- Haloo? Onko kaikki kunnossa? vieras ääni lateli tekstiä kuin liukuhihnalta. Paulan päätä särki. " ole jo hiljaa! " Ärsyyntyminen lisääntyi kun häntä ravistettiin.

- Ärh, Paula murahti ja avasi silmänsä. Hän huomasi että tuntematon, mutta kohtalaisen ruskea käsi piteli hänen päätään. Sitten hän huomasi, että hän oli sivukujalla, ja että hän istui tuntemattoman pojan sylissä. Hän katsahti ylöspäin ja huomasi tummanvihreät silmät, ja vaaleanruskeat hiukset. Silmien katse oli lukkiutunut hänen orvokkisilmiinsä, ja kun hän nosti päätään, painoi poika suukon hänen huulilleen, laski hänet portaille ja heitti hänelle lapun.

- Hei hei, hän kuiskasi ja lähetti lentosuukon.

Paula jäi typertyneenä istumaan maahan. Hän avasi lapun, jossa pyöreällä käsialalla luki: