- Mitä? Mikä on huonosti? Paula, puhu minulle, Titta pälätti.
" Ajatus tunkeutui syvälle alitajuntaani. Isoäitini on kuollut. "
Hyvä neiti Linström.
Isoäitinne on löydetty kuolleena 21.6. ja hänen ruumiinsa pitäisi tulla tunnistamaan mahdollista pikasiunausta varten.
Surussanne auttaa:
Hautaustoimisto SL
Terveisin: Tia Lönstrim
Paula istahti tuolille jonka Titta oli paikalle raahannut. Jalat vapisivat. Päässä pyöri vain yksi ajatus. Pois, pois, pois. Nyt heti, jankutti itsepäinen ääni pään sisällä.
" Mitä minulle tapahtuu? Minulla ei ole sukulaisia. Ei ketään. Minne joudun?"
Samassa hetkessä puhelin alkoi soida. Titta juoksi vastaamaan ja huusi:
-Paula! Sinulle soitetaan jostain hullujen talosta.
Kauhuissaan Paula asteli sisälle ja kuunteli vierasta miesääntä:
- Hyvää päivää. Minulle kerrottiin, että ainut elossa oleva sukulaisesi Marianne Linström on kuollut. Isoäitisihän se oli -aivan, miten minä olinkaan niin hajamielinen.
" Vihasin häntä sydämeni pohjasta heti alkuunsa. Se "rauhallinen" ääni joka oli tarkoitettu rauhoittavaksi, toi mieleeni orpokodin miehen, jolla oli tapana pakottaa meitä lapsia vaikka mihin. "
- Niin haluaisin vain kertoa sinulle, että täällä Kirkonkylän orpokodissa, Hullujen Talossa, olisi sinulle yksi vapaa paikka. Oletamme että saavut tänne maanantaina. Entinen kotisi menee silloin myyntiin. Tervetuloa, mies sanoi ja sulki puhelimen. Mitään mukaanotettavista tavaroista tai muusta vastaavasta ei sanottu.
Seuraavana aamuna oli raikas ja aurinkoinen sää. Paula istui rautatieaseman penkillä Titta vieressään. Kun juna saapui, tytöt syleilivät toisiaan pikaisesti ja Titta lupasi pitää yhteyttä. Kun korkojen kopina vaimeni, samoin junan melu, lähti Paula kävelemään kohti kotia. " Tai eihän se enää kauaa olisi kotini " Kotikujalle käännyttäessä Paula näki vilauksen salapaikastaan. Kun hän astui pihatielle ja katsoi vihreää taloa, jossa oli ne samat rapistuneet maalit ja tikapuut, samat valkoiset ikkunalaudat joilla ei saanut istua. Tummanruskea puuovi aukesi narahtaen kun Paula työnti avaimen lukkoon ja käänti. Ummehtunut (mutta rakas) haju tuli Paulaa vastaan kun hän laski lippalakkinsa vanhaan maalaistyyliseen naulakkoon ja astui eteisestä olohuoneeseen. Tummasti sisustettu olohuone ja sen vanha televisio kutsuivat katsomaan ja koskettamaan, mutta Paula astui yläkertaan vieviin portaisiin hissukseen. Vanha lauta narisi, ja Paula oli äkkiä ylhäällä. Oman huoneensa ovea vilkaistessaan hän tunsi haikeutta. Huomenna hän olisi jossain muualla.
Kello oli 6.30 ja Paula seisoi ovella. Hän repi kaikkein rakkainta julistettaan seinältä ja laittoi sen laukkuunsa. Repussa oli myös nalle ja kaikki omaisuus mitä hän halusi täältä ottaa mukaan. Muovikassissa hänen vierellään oli ruusu. Äidin palkintoruusu. Paulalla oli harmaanruskeat farkut ja sininen t-paita. Hiukset ponnarille, ja hän oli valmis. Hän heitti tavarat ikkunasta alas (ruusua lukuunottamatta) ja kiipesi viimeisen kerran alas niitä tukevia tikkaita. " Tikkaat narisivat, ja hetken pelkäsin putoavani alas. Turhaan. Olin tehnyt sen ennenkin. "
Bussissa Paula ilmoitti pysähtymispaikkansa, ja istahti tuoliin. Hänen viereensä tuli hyvinkin pian vierustoveri. Se oli hänen ystävänsä ystävä Lauri. Lauri katsoi kiinteästi Paulan sinisiin silmiin, ja hämmentyneenä tyttö käänsi katseensa pois. Vaaleat otsahiukset valahtivat silmille, ja yhtäkkiä hänen oli kuuma.
- Moi, Lauri sanoi.
- Moi...
- Voitaisko tavata?
Paula nyökkäsi ja antoi Laurille numeronsa. Äkkiä kuului kuulutus.
- Tervetuloa Hullujen Taloon.
Paula astui ulos ovesta, mukanaan reppu ja palkintoruusu. Hän katsoi tummanruskeaa koulurakennusta, josta oli tehty orpokoti. " Olin hieman kauhuissani. En tiennyt mitä olisi tulossa. Pelkäsin, palelin ja halusin kotiin. I miss you mama! "
- Hei. Olen Tittamari. Tervetuloa, kaunis punertavanvaaleahiuksinen nainen sanoi.
Kommentit