- Mitä? Mikä on huonosti? Paula, puhu minulle, Titta pälätti.

" Ajatus tunkeutui syvälle alitajuntaani. Isoäitini on kuollut. "

Hyvä neiti Linström.

Isoäitinne on löydetty kuolleena 21.6. ja hänen ruumiinsa pitäisi tulla tunnistamaan mahdollista pikasiunausta varten.

Surussanne auttaa:

Hautaustoimisto SL

Terveisin: Tia Lönstrim

Paula istahti tuolille jonka Titta oli paikalle raahannut. Jalat vapisivat. Päässä pyöri vain yksi ajatus. Pois, pois, pois. Nyt heti, jankutti itsepäinen ääni pään sisällä.

" Mitä minulle tapahtuu? Minulla ei ole sukulaisia. Ei ketään. Minne joudun?"

Samassa hetkessä puhelin alkoi soida. Titta juoksi vastaamaan ja huusi:

-Paula! Sinulle soitetaan jostain hullujen talosta.

Kauhuissaan Paula asteli sisälle ja kuunteli vierasta miesääntä:

- Hyvää päivää. Minulle kerrottiin, että ainut elossa oleva sukulaisesi Marianne Linström on kuollut. Isoäitisihän se oli -aivan, miten minä olinkaan niin hajamielinen.

" Vihasin häntä sydämeni pohjasta heti alkuunsa. Se "rauhallinen" ääni joka oli tarkoitettu rauhoittavaksi, toi mieleeni orpokodin miehen, jolla oli tapana pakottaa meitä lapsia vaikka mihin. "

- Niin haluaisin vain kertoa sinulle, että täällä Kirkonkylän orpokodissa, Hullujen Talossa, olisi sinulle yksi vapaa paikka. Oletamme että saavut tänne maanantaina. Entinen kotisi menee silloin myyntiin. Tervetuloa, mies sanoi ja sulki puhelimen. Mitään mukaanotettavista tavaroista tai muusta vastaavasta ei sanottu.

Seuraavana aamuna oli raikas ja aurinkoinen sää. Paula istui rautatieaseman penkillä Titta vieressään. Kun juna saapui, tytöt syleilivät toisiaan pikaisesti ja Titta lupasi pitää yhteyttä. Kun korkojen kopina vaimeni, samoin junan melu, lähti Paula kävelemään kohti kotia. " Tai eihän se enää kauaa olisi kotini " Kotikujalle käännyttäessä Paula näki vilauksen salapaikastaan. Kun hän astui pihatielle ja katsoi vihreää taloa, jossa oli ne samat rapistuneet maalit ja tikapuut, samat valkoiset ikkunalaudat joilla ei saanut istua. Tummanruskea puuovi aukesi narahtaen kun Paula työnti avaimen lukkoon ja käänti. Ummehtunut (mutta rakas) haju tuli Paulaa vastaan kun hän laski lippalakkinsa vanhaan maalaistyyliseen naulakkoon ja astui eteisestä olohuoneeseen. Tummasti sisustettu olohuone ja sen vanha televisio kutsuivat katsomaan ja koskettamaan, mutta Paula astui yläkertaan vieviin portaisiin hissukseen. Vanha lauta narisi, ja Paula oli äkkiä ylhäällä. Oman huoneensa ovea vilkaistessaan hän tunsi haikeutta. Huomenna hän olisi jossain muualla.

Kello oli 6.30 ja Paula seisoi ovella. Hän repi kaikkein rakkainta julistettaan seinältä ja laittoi sen laukkuunsa. Repussa oli myös nalle ja kaikki omaisuus mitä hän halusi täältä ottaa mukaan. Muovikassissa hänen vierellään oli ruusu. Äidin palkintoruusu. Paulalla oli harmaanruskeat farkut ja sininen t-paita. Hiukset ponnarille, ja hän oli valmis. Hän heitti tavarat ikkunasta alas (ruusua lukuunottamatta) ja kiipesi viimeisen kerran alas niitä tukevia tikkaita. " Tikkaat narisivat, ja hetken pelkäsin putoavani alas. Turhaan. Olin tehnyt sen ennenkin. "

Bussissa Paula ilmoitti pysähtymispaikkansa, ja istahti tuoliin. Hänen viereensä tuli hyvinkin pian vierustoveri. Se oli hänen ystävänsä ystävä Lauri. Lauri katsoi kiinteästi Paulan sinisiin silmiin, ja hämmentyneenä tyttö käänsi katseensa pois. Vaaleat otsahiukset valahtivat silmille, ja yhtäkkiä hänen oli kuuma.

- Moi, Lauri sanoi.

- Moi...

- Voitaisko tavata?

Paula nyökkäsi ja antoi Laurille numeronsa. Äkkiä kuului kuulutus.

- Tervetuloa Hullujen Taloon.

 

Paula astui ulos ovesta, mukanaan reppu ja palkintoruusu. Hän katsoi tummanruskeaa koulurakennusta, josta oli tehty orpokoti. " Olin hieman kauhuissani. En tiennyt mitä olisi tulossa. Pelkäsin, palelin ja halusin kotiin. I miss you mama! "

- Hei. Olen Tittamari. Tervetuloa, kaunis punertavanvaaleahiuksinen nainen sanoi.

- Näytän sinulle huoneesi.
Paula astui ovesta sisälle ja näki käytäviä toisensa perään, ruokasalin ja liikunta/harrastehuoneen. Hän näki toisia orpoja, opettajia (orpokodissa oli koulu) ja sukulaisia jotka olivat tapaamassa lapsenlapsiaan tai serkkujaan. Hän tunsi olonsa yksinäiseksi täällä kaikkien ihmisten keskellä.
 
Hänen huoneensa oli tummanvioletti, ja sängyn takana oli vaalea seinä. Sille seinälle sai ripustaa julisteita. Kaapissa 1 oli vaatteet, kaapissa 2 muut tavarat, ja kaapissa 3 hygienia yms. tarvikkeet. Yöpöydällä oli kirjoja, ja lukujärjestys sekä huoneen avain roikkuivat valkeassa puuovessa. Vessa oli huoneen toisella laidalla, ja se oli kaunis ja valkoinen, mutta kovin pieni. Vain peili, pönttö ja suihku tungettuna pikkuriikkiseen tilaan. Paula istahti sängylle ja avasi kaapin nro 4, jonka ovessa luki Petivaatteet. Paula nappasi kauniit valkoiset lakanat ja heitti ne sängylle. Ruusu sai oman kukkaruukun ja paikan ikkunan alta. Koulukirjat odottivat työpöydällä.
 
" Olin kävelemässä kohti kotia. Yhtäkkiä näin auton. Kuski ei väistänyt, vaan ajoi suoraan minua päin. Yhtäkkiä jalkani olivat sementissä, ja seisoin paikallani. -- Heräsin. Se oli vain uni. Mutta osa minusta ei suostunut karkottamaan näkyä minusta ilman päätä. Se ei vain häipynyt. "
 
" Oi raikas tuuli, puhalla pois, puhalla pois pilvet pinttyneet ", kuului radiosta kun Paula istui pöydässä yksin. Ihan kuin jokaisena päivänä.
Hän tuijotti vihreää linoumenilattiaa, auringonpaistetta ulkona ja sitä, miten hän voisi olla nyt rannalla. Täällä liikehdintä oli paljon rajoitetumpaa, aamulla ennen seitsemää ei saanut poistua huoneesta ja illalla kymmenen jälkeen piti olla siellä. Ruoka-ajat olivat 7-10, 11-13, 14-14.30 ja 17-22.
 
- Hei, sanoi tyttö. Tytöllä oli ruskeat hiukset ja aivan kirkkaan vihreät silmät.
- Saanko istua tähän?
Paula nyökkäsi. Mikäs tässä, yksin ollessa. Tyttö istahti ja aloitti syömisen.
- Minä olen muuten Sanni.
- Paula
- Mentäisiinkö yhdessä rannalle?
- Tuota..
- Tulisit nyt! Ei sitä usein tutustuta näin nopeasti!
- Okei.
Sanni vaikutti puheliaalta ja iloiselta. Miksi hän tänne oli joutunut, kuka sitä tietää. Paula ei aikonut udella.
Ehkä hänen ei tarvitsisi enää olla yksin.