Moi! Tässä siis eka osa, oikeinpaljon lukijoita toivoisin! :) Kommentit tervetulleita! 

Joo ja kursivoitu sitten henkilön ajatus. :)

------------------------------

" Muistan sen päivän kuin eilisen. Äitini makasi lattialla kuolleena, isä jossain muualla. Olin kauhuissani vessassa ja kuuntelin vieraan ihmisen ääniä. Askeleet tömisivät, kädet rämpyttivät oven lukkoa, mutta eivät saaneet avattua. Kirosanat kuuluivat listan alta, kunnes ne kaikkosivat. Kuulin sisareni kirkaisun ja veljeni itkun. Sitten ei mitään. Pelkkää hiljaisuutta. Oma hengitykseni kuului raskaana. Astuin varovasti ulos vessasta. Näin asioita mitä en olisi halunnut nähdä. Olin kuitenkin vasta 10. Huomasin että ovi oli auki. Suljin sen paniikissa. Aloin itkeä hysteerisesti! Katsoin kelloa. Puoli viisi. Miksi juuri meille piti käydä näin? Itku jatkui, kunnes kuulin koputuksen. Katsoin ovisilmään ja tuttu sininen virkapuku näkyi edessäni. Näin oli käynyt ennenkin. "

Paula Lindström, pian 16 vuotias, itseasiassa huomenna, istui ikkunalaudalla ja ajatteli. Tapahtuneesta oli jo vuosia, mutta vieläkään sen muisto ei ollut kadonnut hänen mielestään. Äkkiä ovelle koputettiin ja Paula hyppäsi alas. Ikkunalaudalla ei saanut istua. Isoäiti astui sisään.

- Hei mummi.

- No hei kulta. Onko kaikki hyvin?

Paula nyökkäsi ja mummo vastasi:

- No hyvä. Menen kaupunkiin, ja tulen huomenna takaisin niinkuin oli sovittu. Eikä sitten mitään tyhmyyksiä!

Paula pudisti hymyillen päätään, mutta tunsi tuskan ja pelon puristavan sydäntään. Vain pikainen hali, sitten mummon piti jo lähteä. Titta tulisi tunnin päästä kylään.

" Katselin kauhuissani marjapuuronpunaista huonettani. Kun julisteilla koristeltu ovi sulkeutui ja mummi oli poissa, vain vienot askeleet kuuluivat, oven kolahdus, ja olin yksin. Rintaa puristi kauhu, sama kauhu kuin tuona iltana. 10-vuotias ja pelokas tyttö sisälläni nosti päätään. Avasin ikkunan ja katsoin kesäpäivää. Hyppäsin sen alapuolella oleville tikapuille ja laskeuduin hitaasti alas. Vanha vihreä maali rapisi allani, ja hetken pelkäsin tikkaiden pettävän. Turhaan. Olinhan mennyt siitä samasta reitistä jo kymmeniä kertoja aikaisemminkin."

Paula astui puutarhaan jota hän oli yhdessä mummonsa kanssa kasvattanut. Omenapuiden ja kirsikankukkien vieno tuoksu kulkeutui sieraimiin, kun Paula käveli kohti kaunista palkintoruusua. Se oli hänen äitinsä kasvattama. Kyyneleet silmissä Paula kasteli ruusun ja asteli sitten puutarhan salaiseen porttiin.

" Olin kulkenut tästä jo useita kertoja ennenkin. Kahden omenapuuntakana oli ruusuköynnös. Totta kai mummi tiesi. Mutta hän esitti ettei tietänyt. Astuin aurinkoiseen pihanpalaseen, jossa pieni vihreä mökki odotti minua. Mökin kuistilla oli kaksi kannettavaa pihatuolia ja suihkulähde solisi niiden vieressä. Kaunis valkoinen kirsikkapuusta tehty hylly ja puutarhakalusteet olivat ihan uudet. Hylly oli täynnä kirjoja ja sarjakuvia. Nappasin jonkun, mikä vain sattui käteen. Istahdin tuolille ja katselin aurinkoa. Kuuntelin lintujen laulua ja veden solinaa. Kohta kyllästyin, ja menin hakemaan mansikoita ja limsaa keittiöstä, talon sisältä. Kuulin korkojen kopinaa ja sifongin kahinaa. Titta oli täällä. "

- Paula Linström! Missä olet?

Paula avasi oven ja moikkasi Tittaa. Helsinkiläinen Titta oli suoraan kuin Voguesta korkokengissään ja ohuenohuessa paidassaan. Ison matkalaukun kanssa hän loikkasi sisälle ja halasi Paulaa. Totta kai Titta tiesi.

Paula heitti kassiin turkoosit bikinit ja rantapyyhkeen sekä vesipullon. Ehkä HÄN olisi rannalla. Titta katseli tietäväisenä ja nakkasi pyyhkeen olkapäilleen. Vain hänellä riittää pokkaa mennä suoraan bikineissä, ilman muita vaatteita, rannalle. Virnuilu saisi riittää. Paula nakkasi kassin olalleen ja hyppäsi pyörän selkään. Titta istui tarakalle ja niin matka alkoi.

Rannalla ei ollut juuri ketään. Tai ainahan siellä oli porukkaa, mutta tyttöjen salaisessa paikassa ei koskaan ollut ketään. Titta istahti jäätelöbaarin viereen ja katseli vastapäisen rannan väentungokseen. Paula antoi veden helliä itseään ja nautti auringonpaisteesta. Sorsaperhe ui ujosti Paulan vierelle, mutta hän ei välittänyt. Titan energinen olemus tunkeutui hänen aivoihinsa, mutta hän halusi torjua sen. Hän ei asunut Helsingissä. Ei enää. Eikä hän menisi sinne enää koskaan.

" Se pieni kauhu ei lähtenyt minnekään. Se oli seurannut minua koko elämäni ajan. Oli aivan sama missä olin, se oli aina mukana ja nakerti sydäntäni aina vain isompana ja vahvempana. Jonain päivänä se päihittäisi minut kokonaan.

Annoin aaltojen viedä. Pian huomasin rentoutuvani. Äkkiä olikin jo ilta. Aurinko laski ja Titta seisoi vierelläni nauraen. Ihan niin kuin silloin kerran. Sinä iltana."